Loppiaisen ja vapaapäivän kunniaksi pakkasimme Vilman kanssa damit autoon ja suuntasimme kohti suosimaamme treenipaikkaa. Alkuun lämmittelimme lumisessa metsässä tarpoen. Toinen eteni kuin hidastetussa elokuvassa miettien, mikä ihme saa valitsemaan lenkkeilyn umpihangessa, kun vaihtoehtona olisi ollut kevyt tiellä tallustaminen. Toinen sen sijaan pomppi haltioissaan, kieriskeli lumessa onnensa kukkuloilla ja naposteli välipalaksi aina niin makoisia hevosen pläjiä. Kumpi oli kumpi? ;)
"Pitkänokka"
Treeniosuuteen siirryttäessä noita iski yllättäin nuolensa ja treeni oli ohi ennen kuin alkoikaan. Autolle paluu oli tepsutusta itku linssissä. Pisin 100 metrinen ikinä! Tosin onhan paljon mahdollista, että matkan pituuteenkin on sekoittunut hitunen subjektiivista kokemusta. Suunnitelmat menivät sitten koko päivän osalta plörinäksi, joten hyvästä suunnitelmasta seuraa vain hyvä suunnitelma. Ei ole lainkaan sellainen olo, että olisi puolet tehnyt kaikesta siitä kivasta, mitä aikomuksena oli..
"Pimiä koiruus"
Mutta nyt loppui itkuvirsi. Seuraavaksi plättyjä Hermannin tapaan. Njamsk! :P
Voihan noitaa, minkä teki. Just tänään sun kummitustätisi muistutti, että noita ampuu nuolensa selänpuolelle ja etupuolelle ampuu nuolen Amor. Voi pitkänokka ja hevonkakka, siinäpä yhdistelmä. En huoli mustan neidin pusuja. Tämä ei oo rasismia - näin ajatteli se muori
VastaaPoista